Perjantaina samalla viikolla käväisi Eeva kirkonkylässä maksamassa veroja. Uhmaten tapojaan hän osti itselleen sirot puolikengät tajuamatta edes itsekään, mistä tämä yhtäkkinen koreilemisen vimma oli häneen hakeutunut. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hän tähän päivään saakka oli tyytynyt astuskelemaan juhlapäivinäkin mustissa, pitkävartisissa kengissä, joidenka kuosi pysyi iänkaikkisesti muuttumattomana, taikka kotitekoisissa, hiukan puolikenkää muistuttavissa, kärjellisissä körttipieksuissa. Nyt hänellä kaikesta huolimatta oli laukussaan maallista mieltä ja sielun korskaa julistava jalkinepari. Itsekin ihmetellen äkillistä mielijohdettaan hän jo häpesi tekoaan ja pelkäsi sen seurauksia: mitähän sanoisikaan kotiväki?
Paluumatkalla ohitettuaan juuri Kankaan kylän hän yht'äkkiä melkein pysähdytti vauhtinsa. Jälleen oli hänen mielessään kytenyt salainen toive yllättämällä toteutunut, ja tietoisuus tästä tuntui hänestä niin ihmeelliseltä ja niin käsittämättömältä, että hän oli melkein valmis uskomaan johonkin edeltäpäin järjestelevään, kaikki määräävään kohtaloon. Tuossa hänen edessään, Luusasta johtavaa tietä, astui Artturi esiin talorykelmän takaa. Teiden risteyksessä hän pysähtyi, ja Eeva näki hänen hampaidensa loistavan ilta-auringon pehmeässä kajossa.
Pienestä näennäisestä estelystään huolimatta jäi Eeva mielellään kävelemään Artturin rinnalle. Mies työnsi hänen pyöräänsä, jonka sarvessa kellui suuri nahkainen laukku täynnä tavaroita.
"Sinähän olet ostanut niinkuin aikoisit juhlia jotakin." Artturin ääni oli pehmyt, hyväilevä; se sai Eevan kummasti värisemään; tuntui, kuin Artturi olisi sivellyt hänen ruumistaan rauhattomilla käsillään. Muuten oli mies nyt harvasanainen puhellen vain arkisista asioista, mutta tuon tuostakin Eeva tunsi hänen lämpimästi nauravan katseensa kasvoillaan, kaulallaan. Se kulki hänen ylitseen kevyenä, suloisesti kiihdyttävänä tuulahduksena. Häntä hiukan harmitti, että hänen kasvonsa sattuivat nyt olemaan pahimmassa kevätkunnossaan: punaiset, mutta ei ruskeat, sierettyneet ja melkeinpä paisuneet. Artturin tutkiva katse muutenkin ärsytti häntä: se sai helposti tuntemaan itsensä vähäiseksi, huonosti puetuksi, likaiseksikin; mikään ei ollut oikein paikallaan, vaatteet ahdistivat, ja koko asu oli tavattoman vanhanaikainen.
Harvat vastaantulevat ihmiset katsahtivat heihin pitkään, ikäänkuin ihmetellen, ja Eeva huomasi katkeroituneena, että useimmat heistä vilkaisivat vieläpä taakseenkin. Artturi tervehti ohikulkijoita kylmästi, ja tämäkin oli jollakin tavoin omiaan ärsyttämään Eevaa; yht'äkkiä hän saattoi huomata miettivänsä, häpeilikö Artturi hänen seuraansa, vai ainako hän tervehti yhtä pidättyvästi.
Eniten ärsytti Eevaa ohikulkijoista Renkojan Saima, itsenäinen, omista käsistään elävä naisihminen, joka asui Järvikylässä äitinsä mökissä, melkeinpä Eevan naapuruudessa. Saima oli kaunis, oikea noita, jotkut sanoivat, ja vaikka hän olikin vasta Eevan ikäinen, oli hänellä jo nelivuotias tytär, jonka isää ei kukaan tuntenut monilukuisista arvailuista huolimatta. Hän oli iloluontoinen, reipas ja suorasukainen, eikä kukaan oikeastaan ihmetellyt tuota hänen yksinpuolin saatua lastaan; se kuului ikäänkuin hänen olemukseensa, juuri sellaista häneltä jokainen odottikin, vaikka yksikään ei omantuntonsa mukaan voinutkaan sanoa hänestä mitään pahaa. Saima elätti sakkiaan pääasiassa kudonnalla; asuen metsäkylässä oli hänen ehtimän takaa ajeltava rinnalle noutamaan tarveaineita siitä "Naisten Taide" -nimisestä liikkeestä, jonka laskuun hän työskenteli, taikka viemään sinne valmistamiaan kankaita, pöytäliinoja, uutimia, ynnä muita seudun myyntiartikkeleita. Näillä asioilla hän liikuskeli varmaankin nytkin, koskapa hänen pyöränsä sarvessa kellui suuri, harmaaseen paperiin kääritty paketti. Ajaessaan heidän ohitseen hän katsahti heihin niin ihmeissään, niin yllättyneenä, että se tuntui Eevasta suorastaan luonnottomalta. Jotakin salaista kaunaa alkoi siitä hetkestä lähtien kyteä hänen povessaan tuota yksinäistä naispoloista kohtaan. Hän tunsi, kuinka katkeruus iti, kasvoi, paisui, ahdisti kurkkua, ja hänen oli melkein pakko sanoa jotakin loukkaavaa. "Mitä tuo Saimakin tuijotti - niinkuin jotakin mahdottomuutta?" Artturi loi häneen nopean, ikäänkuin hänen salaisimmatkin tuntemuksensa oivaltavan katseen, ja hän punastui, sillä sisimmässään hän tiesi, että hänen ylitsekuohuvaan harmiinsa oli tärkeämpikin syy.
Toinenkin tapaus loukkasi Eevaa, ja se kaivautui kentiespä vieläkin syvempään hänen herkkään, ärsytettyyn mieleensä. Taaskin oli mielipahan aiheuttajana nainen, nytkin kaunis. Tämä ilmestys oli etunimeltään Inga, ja hän asui Artturin naapuruudessa Kyöpelivuoren lakeutta kohti viettävällä rinteellä punaseinäisessä kotitalossaan.
He alkoivat juuri kohota yhä jyrkkenevää vierrettä, kun metsän reunamalle johtavaa, puiden suojaamaa polkua juosta vipitti pieni, avojalkainen poikaressu. Ehdittyään polun ja tien risteykseen hän hetkiseksi pysähtyi, vaikka hänellä näyttikin olevan suunnaton kiire; hänen pisamainen naamansa loisti hiestyneenä ja räkä virtasi valtoimenaan nenänsieraimista. Vilkaisten kujeellisesti ylämäkeä nousevia lipuutti hän heille tuokion veripunaista kieltään, mutta kääntyi sitten hätäisesti lähtien lipittämään heidän edellään; paljaat sääret vain vilkkuivat ja valkoinen takamus välkehti rikkonaisesta housunpersustasta. Eeva hymyili näylle sydämellisesti, mutta yhtäkkiä hän jäykistyi.
Tielle syöksyi poikasen sisko, Inga, tukka tuulessa hulmuten, miltei alastomana, alushameisillaan. Hän ei huomannut tulijoita, vaan kääntyi pojan perään huutaen terävällä äänellä: "Senkin vekara, vielä sinut opetan!" Sitten hän mennä homsuutti helmat heiluen, sääret ja melkeinpä reidetkin paljaina. Hänen punaruskea tukkansa paloi ilmassa niinkuin kuparinhohtoinen liekki. Hän juoksi notkein, nopein jaloin, ja hänen solakka, täyteläinen vartalonsa notkui aistillista kukkeuttaan. Eeva huomasi, että Artturin katseessa oli hänen tätä näkyä tarkkaillessaan jotakin ihailevaa, jopa haltioitunutta, ja ettei hän lainkaan hämmästellyt naisen outoa asua. Tämä havainto loukkasi Eevaa tavattomasti; hänen sisimpänsä kivettyi, ja hän tunsi itsensä yht'äkkiä vieraaksi ja kaukaiseksi. Artturi kuului sittenkin toiseen maailmaan, häneltä suljettuun, ehkäpä samaan kuin tuo puolialastomana juokseva nainenkin. Eeva tahtoi kääntää katseensa pois, mutta vasten luontoaankin hän yhä seurasi kohtausta; outo näky suorastaan lumosi hänet ilkeällä, vastenmielisellä tavallaan. Yksin ajellessaan hän olisi tuskin välittänyt tästä kaikesta, mutta nyt, Artturin läsnäollessa, olikin asia toinen. Hän suorastaan värisi siveellisestä suuttumuksesta ja jostakin sanoin selittämättömästä mielipahasta.
Nainen saavutti hetki hetkeltä edellään lipittelevää poikaa; jolloinkin vessula vilkaisi taakseen lipauttaen ärsyttävästi punaisena paistavaa kieltään. Lopulta heidän välillään oli enää vaivaiset pari metriä. Silloin pahainen piimäsuu pysähtyi huutaen hengästyneenä: "Katso taaksesi!" Mutta nainen oli joko liian kiihkoissaan taikka sitten hän ei pannut mitään arvoa poikasen sanoille. "Sainpas sinut, senkin pakana", hän huudahti iloisesti, ja poika näytti ihan hukkuvan hänen voimakkaisiin käsivarsiinsa. Kuului muutamia läjähtäviä lyöntejä ja tytön ääni: "Tämän sinä olet ansainnut, totisesti!"
Vasta kun Artturi ja Eeva ehtivät paikalle, huomasi tyttö heidät, mutta sensijaan että olisi hämmentynyt ei hän lainkaan menettänyt malttiaan. Vapautettuaan nyyhkivän pojan hän aivan rauhallisesti pyyhkäisi tukan silmiltään katsahtaen heihin iloisesti hymyillen. "Piti taas opettaa nuorta polvea", hän sanoi välittömästi. "Tuo ipana on pikku hiljaa näpistellyt kaikki luumut, joita varasin sunnuntaiksi." Hän naurahti kevyesti, ja hänen äänensä häipyi ilmaan pehmeänä kuherruksena.
"Olen näin kevyesti vaatetettu, mukamas sairastelen, mutta tuo vekara, joka tekee aina pahaa, ajoi minut ilkityöllään jalkeille." Puhuessaan nainen pähyili Artturiin, ja Eevasta näytti kuin hänen katseessaan olisi kaiken aikaa ollut jotakin liian tuttavallista. Tuo naurukin, se loukkasi ja ärsytti Eevaa saaden hänen verensä kuumenemaan vihasta. Nauraen vielä kerran kuhertelevaan tyyliinsä nainen lähti mäkeä alas kotiaan kohti. Eevalta pääsi helpotuksen huokaus tytön vihdoinkin häivyttyä näkyvistä. Poika seisoi yhä paikallaan jo rauhaantuneena katsellen heitä vihertävät silmät selällään. Yhtäkkiä ja aivan odottamatta hän vilautti punaista kieltään käännähtäen siskonsa perään.
Seuraavan viikon Eeva eli hiukan rauhoittuneessa mielentilassa. Tänä aikana hän ei kuullut Artturista halaistua sanaa.
Sunnuntaina tulivat Hallalaiset: isäntä, emäntä ja poika, Ossi, heille vieraskäyntiin. Hallassa oli kyllä tyttäriäkin, mutta heitä ei erinäisistä syistä haluttu mukaan. Vieraiden astuttua sisään lausui Tulimaa, joka oli ollut pihamaalla ottamassa heitä vastaan, asiaankuuluvat tiedot ilmasta, ynnä tiedusteli tapansa mukaan, mihin suuntaan Herra kaikessa viisaudessaan oli antanut itsekunkin terveydentilan kallistua, huonoonko vai hyvään. Nyt kiirehti Tulimaan emäntäkin ojentamaan känsäisen ja ruipelon työihmisen-kätensä tulijain puristettavaksi. Hänen hento olemuksensa kääpsähti vieraiden eteen niinkuin musta varjo, ja hän näytti niin pieneltä ja kutistuneelta, että olisi luullut hänen siihen paikkaan katoavan. Hänen nöyrät linnunsilmänsä pälyilivät arkaillen ja ikäänkuin omaa avuttomuuttaan häpeillen tulijoihin, ja hänen vaisuilla huulillaan väipähti hymynhäive, sekin niinkuin herkästi haipuvaa valoutua.
Eeva hääräili takan seutuvilla tiskaillen päivällisastioita. Hän katsahti nopeasti punatukkaiseen poikaan - ah, tämä oli yhtä tyyni kuin ennenkin! Hänen kasvoillaan lepäsi hiljainen harmaus, hänen silmänsä olivat tulvillaan vuosien kätkettyä alakuloisuutta, ja hänen huulillaan asui vanhan, myhäilevän ukkopahan ymmärtäväinen hymähdys. Nähdessään tämän uuvuttavan hiljaisuuden ja tämän visusti kätketyn tulen valtasi Eevan levottomuus. Jalat epävarmoina hän meni tervehtimään tulijoita.
"Herran rauhaa!"
"Herran rauhaa!"
Ja juuri silloin, kun Ossin kevyt, viileä kosketus värähdytti hänen kättään, tunsi hän isänsä polttavan katseen itsessään. Ja kaikki muutkin tuijottivat häneen, ja kaikkien heidän silmissään näytti piilevän teräväsanainen kysymys. Hetkisen hän vapisi noiden katseiden painosta, mutta sitten hänen luontonsa ryhdistäytyi entistä itsenäisempään jäykkyyteen.
Vieraat istuutuivat mikä minnekin, ja tavanomainen puheenturina alkoi. "Joo joo" ja "niinhän se", virkkoi poika Halla, eikä hän juuri muuta sanonut. Mutta tuon tuostakin, istuessaan siinä sinertäväksi maalatulla penkkipahalla, hän käännähti ikäänkuin ahdistavan vaivan pakottamana katsomaan ulos ikkunasta. Mahtavat koivut kylvettivät hentoisia hiirenkorviaan auringon huikaisevassa kilossa, ja niiden valkeiden runkojen lomitse puunsi läheinen ruisvainio täynnä vihertävää hehkua. Tämän uneliaana nuokkuvan peltosarjan taustalla välkehti järven kirpeän sininen viiru. Ja sieltä täältä siinsi taivaan kuulto ja tulvi auringon hedelmöittävä virta. Ossi katseli tätä aikansa, sitten hän sanaa sanomatta käveli yli lattian häipyen ulkosalle.
Sisällä jatkui rupattelu. Puheltiin hiukkasen uskonasioista, puheltiin säästä, etenkin tuosta kuivuudesta, joka alkoi jo häiritä, puheltiin pula-ajasta, jonka sanottiin jo siirtyneen muistojen joukkoon, ja tästä alakuloisuutta herättävästä aiheesta liu'uttiin huomaamatta, ties kuinka, toiseen vieläkin pahempaan: yleisten tapojen ja siveellisten perinteiden kammottavaan höltymiseen. Villeys levisi kolkasta kolkkaan: murhia, raiskauksia, aviorikoksia, väärennyksiä ja varkauksia kaikkialla. Mikään ei ollut enää arvokasta, ei jumalansana, eivät isiltä perityt vakaat tavat eikä hiljainen, työn ja kieltäymyksen pyhittämä elämä. Luste iti ja ohdake kukki kaikkialla. Nuoriso oli röyhkeää, itsetietoista ja täynnä oman tärkeytensä ylitsepursuavaa puhtia. Se puhui vain nykyajasta ja "modernista" koettaen ottaa vaarin sen vaatimukset - tuo lapsellinen, pikkuvanha nuoriso, joka ei oivaltanut, että se joka ajattelee pelkästään kuluvaa hetkeä, on jo auttamattomasti ajastaan jäljessä; tuo typerä nuoriso, joka ei ymmärtänyt, että nykypäivä kuuluu niille, jotka elävät huomispäivää vasten! Heidän henkensä oli kevyt omantunnon piinasta ja päänsä tyhjä raskaista ajatuksista; hetken huvi, pisara nautintoa janoisille huulille oli heidän ainoa silmämääränsä
Isännät oikein innostuivat. Tämä oli heille tärkeä asia; joka päivä he näkivät sen omassakin elämässään moninaisina uhkaavina vaikutuksina. Eikö paha voinut löytää tietänsä heidän omaankin huonekuntaansa? Moni nuori poikanen ja moni nuori neitonen oli jo suistunut maailman hekkumaan. Kun Tulimaan isäntä tätä ajatteli, iski hänen katseensa tulta, mutta Hallan isännän silmissä väikkyi jotakin hämärää surumielisyyttä. Vihdoin loppui keskustelu tästäkin asiasta. Miehet heittivät sen helpotuksesta huokaisten, sillä se oli ikäänkuin liian polttava ja läheinen.
"Kun synnin malka sokaisee ihmisen silmät, ei hän näe", koetti Hallan lipeväkielinen emäntä vielä jatkaa. "Silmävoidetta tarvitaan", jyrähti Tulimaa. Se oli piste: siihen varmaan vakaumukseen yhtyivät kaikki, ei ollut enää mitään sanottavaa.
Eeva kattoi kahvikuppeja pöytään leikaten itse leipomastaan ankkastukista aimo viipaleet ja asettaen ne kauniiseen riviin sinikuvioiselle lautaselle, johon oli sommiteltu kirkko, pienoinen lintu ja lukematon määrä vasta puhjenneita kukkasia.
"Entä Ossi, missä hän viipyy?" Tulimaa kysyi katsoen Eeva-tyttäreensä ikäänkuin olisi ollut tämän syy, ettei poikaa näkynyt lähettyvillä. "Se tallukka hiiviskeli salaa ulos; oli taasen niin hiljaisella päällä, mörökölli, sureksii kai olemattomia huoliaan." Hallan emäntä koetti nähtävästi puhua kevyen huolettomasti, mutta hänen äänestään oli helppo huomata kärtyisää äkäisyyttä. "Eeva menee ja hakee hänet!" Tulimaa sanoi päättäväisesti. "Kyllä isä!"
Eeva löysi Ossin kaukaa niityiltä; tämä istui ojan pyörtänöllä yksinäisenä ja suljettuna niinkuin harmaa puupökkelö. Omituinen mielikuva värähdytti Eevaa: tuossa lahoavassa massassahan saattoi kaivertaa valkea toukka ja kasvaa homeenharmaa sieni. Hän lähestyi miestä arkaillen, eikä tämä näyttänyt huomaavan hänen tuloaan. Yht'äkkiä hän havahtui Ossin ääneen.
"Voitko istuutua hetkiseksi?"
"Tulin oikeastaan noutamaan sinua kahville."
"Sillä ei varmaankaan ole kiirettä."
"Ei, ei kai." Eevan ääni soinnahti avuttomana, kentiespä hiukan vaivautuneenakin. Joka tapauksessa hän lyykähti pojan viereen istualleen. Ojan tummassa pohjukassa loisti leskenlehden keltainen teriö niinkuin valpas, tutkiva silmä. Säikähtäen tunsi Eeva Ossin laihojen käsien tarttuvan lujalla otteella olkapäihinsä.
"Eeva, katso tänne! Haluan puhua kanssasi, nähdä ajatuksesi!"
Ossin ote oli pakottava, ja Eeva katsoikin miestä suoraan silmiin. Kaikesta huolimatta hän tiesi olevansa epärehellinen, ja koko tapahtuma tuntui hänestä nöyryyttävältä, jopa häpeälliseltä. Tässä he nyt tuijottivat toisiaan silmästä silmään uskoen muka oivaltavansa toistensa salatuimmatkin ajatukset. Itse asiassa kääriytyi pimeys entistä tiiviimmin heidän sielujensa ympäri. Mitä tämä naurettava näyttämölleasetus sitten todellisuudessa merkitsi? Oliko tämäkin vain vähäpätöinen leikkale tapausten lakkaamattomasta nauhasta vai oliko tämä jokin tärkeä taitekohta, syy uusien tapaussarjojen alkamiseen? Viileä yliolkaisuuden tunne täytti Eevan mielen, mutta samassa hän huomasi, että Ossin otsa paistoi hikisenä, niinkuin tämä olisi kärsinyt näkymättömästä painiskelusta. Silloin hän ensi kerran aavisti, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtumassa. Tämähän oli todellista elämää, sitä janottua, kaivattua, jonka ryöppyä hänkin oli päivästä toiseen odottanut. Ei voinut epäilläkään, etteikö tämä kaikki ollut hyvinkin merkityksellistä tuolle hänen edessään istuvalle miehelle.
Ja yht'äkkiä hänet valtasi käsittämätön hätäännys; jotakin vaivoin saavutettua lipui lakkaamatta hänen käsistään. Oliko se elämä, joka valui keltaisena hiekkana hänen avoimien sormiensa lomitse? Hänelle tuli suoranainen pakko sanoa, kuulla, tehdä jotakin. "Puhu", hän huudahti tukahtuneesti. Ossin käsien kosketus oli hänen senhetkisen elämänsä ainoa vakava kiinnekohta; kaikki muu huojui, hoippui, ja hän itse oli vain tuulien riepoittama laine suurella merellä.
"En tiedä, miten sen tekisin." Miehen kädet hellittivät otteensa, ja Eeva näki niiden liikehtivän ilmassa kömpelöinä ja rauhattomina niinkuin nekin olisivat haalineet sanoja kokoon typötyhjästä avaruudesta. "Minä hullu, koetan keksiä sanoja sellaiselle, mille ei sanoja löydy!" Mies lopuksi huudahti. Sitten hän istui pitkät ajat äänettömänä niinkuin olisi ollut yksinään. "Tiedät mitä tarkoitan!" Hän vihdoin jatkoi. Eeva ei vastannut mitään. Ossin kesakkoisilla kasvoilla leijui tummuus, joka oli niille vierasta. Tytöstä se tuntui kauhistuttavalta ukkospilveltä, joka pimittää kesäisenä päivänä kirkkaan taivaan.
"Elämäni on vajavainen ilman sinua. Viime kerralla pakenit luotani. Tiesin jo silloin, että olen sinulle yhdentekevä, mutta en kuitenkaan heittänyt kaikkea toivoani. Menneet päivät ovat minulle käsittämättömiä, en löydä sanoja kuvaillakseni niitä. Toivo ja toivottomuus, molemmat ovat asuneet minussa, siitä huolimatta kaikki on ollut pelkkää unta, en ole paljoa nähnyt, en kuullut." Tämä oli kenties pisin yhtäjaksoinen puhe, mihin Ossi oli eläissään langennut. Hämmentyneenä hän kuunteli sanojensa sointua tajuamatta itsekään, mitä hänessä tapahtui: joku vieras muukalainen puhui hänessä ja hänen kauttaan. Kuovi huusi niittyjen vihreydestä valittavasti. "Kuiik, kuiik, kuiik!" Se lensi yli hiljenevän maan.
"Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Toivon, että vastaat siihen suoraan! Haluaisin tietää, onko sinulla toinen."
Eeva oli tuokion hiljaa tietämättä mitä sanoisi, sitten hän vastasi noilla samoilla kuluneilla lauseparsilla, joilla jo niin monet naiset olivat selviytyneet samankaltaisista tilanteista. "Ossi, minun on paha sanoa sinulle totuutta! Haluaisin olla sinulle kaikkea mitä toivot, mutta en voi. Ymmärräthän, ettei näitä asioita kykene itse säätämään."
"Sinulla on siis toinen."
"Ei, ei oikeastaan, ei sitä ole - minulla!"
"Et vain muuten tyytyisi minuun, odotat enempää?"
"Niin, niin kai."
He istuivat ääneti ties kuinka kauvan. Leskenlehden valpas silmä loisti ojan tummasta pohjukasta. Ja jälleen yllätti Eevan ahdistava hätä kaiken katoavaisuudesta: näinkö kului elämä, hetki meni, toinen tuli? Tämäkin tapahtuma lähestyi jo loppuaan, eikä siitä ollut enää mitään uutta odotettavissa. Elämän hiekka vain väheni lakkaamatta, ja jolloinkin valahtaisi sen viimeinen ripe. Eevan hätä paisui tuskastuttavaksi pakotukseksi, ja menettäen kokonaan malttinsa hän tarrautui epätoivoisesti pakenevaan hetkeen.
"Ossi, älä luule, että tämä on viimeinen sanani! Ole kärsivällinen, odota! Katsos, minä olen sismmältäni yhäkin selkiintymätön tyttö! Kaikki on minulle peitettyä ja salaista, odotan aina jotakin ihmettä, mutta tiedäthän, ettei näin voi jatkua elämäni iltaan saakka. Sinun pitää olla kärsivällinen!"
Eeva puhui hätäisesti niinkuin olisi peljännyt, ettei ehdi sanoa sanottavaansa loppuun, ennenkuin kaikki on liian myöhäistä. Aluksi mies tuijotti häneen ihmeissään, ja hänen katseessaan viipyi epäilevä pilkahdus, mutta vähitellen se katosi, ja nuo hämyiset silmät alkoivat loistaa; niiden ilme oli syvä ja harras. Tällöin Eeva uudelleen hämmentyi tuntien itsensä milteipä petturiksi. Jotakin nöyrää ja alistunutta tuli hänen koko olemukseensa. Tuo mies oli niin suora ja luotettava, itse elämä näytti hyökyvän hänen lävitseen kaikessa alkuperäisessä karuudessaan. Mutta hän itse, jota myöskin pidettiin puhtaana ja rehellisenä, käsittikö hän edes itsekään oman sisimpänsä monisointuista läikettä: siinähän kuumoitti kuun hopea ja kimmelsi auringon kulta, se oli täynnä pettävää valoa ja häipyvää varjoa, sillä ei ollut alkua ei loppua, se oli suuri, tuntematon kymi, jonka vuolteesta hän eroitti vain sokaisevia aaltovirejä?
"Hyvä, minä odotan!" Huudahti Ossi vapautuneesti. Sanaa sanomatta he kävelivät yli aurinkoisten peltojen.
Maanantaina ilmestyi Renkojan Saima Tulimaahan. Aluksi hän vain pysähtyi katselemaan Eeva puuhailuja kasvimaalla, mutta pian hän innostui itsekin ryhtyen auttelemaan tätä.
Ulkotyöt vetivät Saimaa aina puoleensa, sillä ne ikäänkuin kirvoittivat hänen olemuksensa herkimmin ja samalla väkevimmin värähtävät puolet saaden ne soinnahtamaan entistä täyteläisemmin ja tyylipuhtaammin. Muutenkin ne toivat hupaista vaihtelua hänen leipähommaansa, kangaspuiden helskyttelyyn. Tulimaalaiset kutsuivatkin hänet tuon tuostakin avukseen, eikä hän milloinkaan vastustellutkaan, jos hän vain suinkin ehti kiireiltään. Usein hän paiskautui taloon ilman muuta, mutta hänet otettiin aina mielihyvällä vastaan, sillä oli vaikea löytää häntä oivempaa työihmistä. Tulimaan emäntä piti hänestä, eikä isäntäkään katsonut häntä varsin karsaasti. Eeva sitä vastoin suhtautui häneen melkoisen kylmäkiskoisesti. Tämä pienoinen epäsuopaisuus ei näyttänyt häntä vähääkään raskauttavan, päinvastoin hän syrjäytti sen samalla ilakoivalla huolettomuudella kuin kaiken muunkin, mikä ei Eevaa miellyttänyt ja vain silloin tällöin oli hän eroittavinaan hänen sanoistaan pistävää terävyyttä, jopa pilkkaakin.
Varsinkin kaikkinaiset puutarhatyöt olivat Saiman sydäntä lähellä. Omankin mökkinsä ympärystän hän kaunisti todelliseksi yrttitarhaksi. Tällaisista puuhailuista hän ilmeisesti löysi jonkinlaista tyydytystä esteettisille taipumuksilleen ja eräänlaisille herraskaisille viehtymyksilleen. Sitä paitsi häntä veti niihin nuoruudenaikainen tottumus; hän oli nimittäin tyttövuosinaan piikonut pappilassa saaden tällöin ahertaa useinkin kesäkaudet puutarhamaalla - se rovasti höperö kun oli ollut oikea kukkahullu. Nämä palvelusvuodet elivät muutenkin Saiman mielessä tarunomaiseen hämyyn kääriytyneenä kukintavaiheena, tuollaisena nuppusen puhkeamishetkenä, jolloin se ensi kerran näkee taivaan sinen ja kokee kasteen raikkaan kirpeyden. Toisinaan hän kertoi niistä pieniä episodeja Eevallekin kylläkin aina niinkuin piloillaan, hiukan ivallisesti. Erinomaisen mielellään hän rupatteli rovastista, hyväntahtoisesta, kasveja keräilevästä ukkopahasta, jota kansa piti hiukkasen hymyilyttävänä, vaikkakin perin rakastettavana tuulihattuna. Saiman piikomisvuodet olivat muodostuneet rauhallisiksi ja onnellisiksi, ja sellaisina ne olisivat varmaan jatkuneetkin ties kuinka kauan, ellei kohtalo olisi yht'äkkiä asettanut niille ylitsekäymätöntä päätepistettä. Melkeinpä tietämättään, jos nyt niin voi sanoa, ja ainakin tahtomattaan oli Saima tullut raskaaksi; useinhan sellaista sattuu nuorille tyttösille. Heti päästyään varmuuteen tilastaan oli hän häipynyt pappilan tanhuvilta. Rovasti oli ihmetellyt, lähettänyt sanansaattajia, kysellyt - turhaan; Saima oli piloutunut korpikylän pimeyteen. Siellä hän kypsytteli kotimökkiinsä vetäytyneenä kohdussaan versovaa kesäistä siementä. Uuden kevään jo lähestyessä hän oli synnyttänyt maailmaan tytön, kultasensa, jolle hän jatkuvasti uhrasi kukkeat naiselliset tunteensa.
Nyt tästä kaikesta oli jo kulunut viidettä vuotta. Mutta yhä vieläkin Saima muisteli kaivaten niitä suvisia päiviä, jotka hän oli askaroinut vanhan rovastin laajoilla kasvimailla. Kernaasti hän näytteli saavuttamiaan tietoja ja taitoja sivullisillekin, eivätkä ne olleetkaan aivan vähäiset, sillä arvon hengenmies oli antanut hänelle oivan opetuksen. Pahaksi onneksi ei Järvikylästä löytynyt montakaan tönöä, jossa olisi kaivattu hänen neuvojaan - siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niissä ollut muuta puutarhaviljelystä kuin korkeintaan raparperipensas ikkunan alla.
Eevan ansiosta muodosti Tulimaan talo tässä suhteessa, ihme kyllä, poikkeuksen. Isä suostui tällaisiin viljelyksiin perin vastenmielisesti ja vain tyttärensä mieliksi; omasta puolestaan hän piti niitä joutavina ja tarpeettomina, niinkuin yleensä muukin väestö metsäkulmilla. Tosin hänkään ei voinut väittää, etteivätkö kukat ilahuttaneet hänenkin silmäänsä, ja etteivätkö nuo turhanpäiväiset ruohot ja kaalet, jotka näyttivät olevan omiaan lehmien ruuaksi, olisi maistuneet hänenkin suussaan, mutta mitäpä merkitsivät tällaiset edut kaiken sen työn- ja ajanhukan rinnalla, mitä niiden hankkiminen vaati! Nyreämielisenä ja halveksien hän katseli koko puuhaa, mutta antoi sille kaikesta huolimatta hiljaisen myöntymyksensä. Perunapeltonsa päästä hän luovutti kaistaleen porkkanalle, punajuurelle, kaalelle, sipulille, retiisille ja muulle sellaiselle höpötykselle, antoipa vielä rakettaa sinne tänne pihamaansa laitamille kukkapenkkejäkin. Saihan tuolla yksinäisellä Eeva-tytöllä olla toki jotakin omaakin mielitekoa, sillä pitkäksihän oikeastaan kävi ainainen keittäminen, tiskaaminen, lypsäminen ja muu sellainen naisaskar. Ja eihän hänellä sitäpaitsi ollut muita maallisia kotkotuksia, tässäkin tuo koreilemisen vimma oli jotakin niin luontaista, että se tuntui milteipä synnittömältä; olivathan nuo penkeissä kasvavat kukkaset kaikessa loistossaan yhtä viattomia kuin kedonkin vaatimaton voikukkanen, sama Luojahan oli niillekin antanut värit ja muodon.
Eeva ei suinkaan pitänyt Saimasta kasvimaallaan, ei ollut koskaan pitänyt, ja nyt vieläkin vähemmän. Saiman läheisyys muodostui hänelle lakkaamattomaksi henkiseksi ärsytykseksi, ja monasti hänestä tuntui, että heidän välillään vallitsi sähköinen jännitystila. Mutta Saima tiesi paljon asioita ja oli sitäpaitsi innostunut puuhaansa; toisinaan hän suorastaan hyväili multaa haltioissaan. Nähdessään tällaista Eeva värisi inhosta, sillä hänestä siinä oli jotakin luonnotonta ja epäpyhää. Saima oli kaikessa muussakin yhtä peloittavan kiihkeä ja suorasukainen ymmärtämättä peitellä ylitsekuohuvia tunteitaan. Karuun, hillittyyn elämään tottunut Eeva käsitti sen henkiseksi holtittomuudeksi, eräänlaiseksi siveelliseksi rappiotilaksi, ja tuon tuostakin suisti Saima hänet häikäilemättömällä avomielisyydellään tuskastuttavaan kaaostilaan; hän menetti ikäänkuin otteensa omaan sisimpäänsä, niin että alkoi kuohua pimeänä ja kauhistuttavana ryöpytellen esiin ajatuksia ja tuntemuksia, joita hän häpeili tunnustaa omikseen.
Tästä näennäisestä vastenmielisyydestään huolimatta hän tiesi ihailevansa Saimaa, ja salaista kaunaa tuntien hän aavisti, että muutkin tekivät samoin. Saimassa oli sitä samaa viehätystä, mitä uhkuu hedelmöittävästä mullasta ja tuulessa huojuvasta, keltaisesta viljapellosta. Hän oli väkevä ja alkuaikainen, hellä ja kaikkensa alttiiksi antava: hän oli nainen. Katsellessaan Saiman uhkeaa olemusta tunsi Eeva itsensä vähäiseksi, ja hän vaistosi tässä itselleen vaarallista kilpailijaa. Jos Saima todella tahtoi, ja kukapa takasi, ettei tahtonut, saada Artturin, oli hänellä arvaamattomia mahdollisuuksia. Tällainen luulottelu oli kyllä Eevan omastakin mielestä ennenaikaista ja naurettavaa, mutta siitä huolimatta ei hän voinut vapautua pelostaan. Nuo Saiman häneen ja Artturiin luomat ylen kummastelevat silmäykset olivat jääneet hänen mieleensä polttavina jälkinä; siellä ne kaivelivat ja syyhyivät kiihoittaen hänen luontoaan ennen aavistamattomaan ärtyisyyteen. Pahinta oli, että hän itse tajusi, mistä tämä kiusallinen herkkyys johtui. Saima oli, niin Eevasta tuntui, juuri sellainen nainen, jollaisen Artturi saattaisi ottaa omakseen. Lisäksi hän tiesi, että Saimalla ja Artturilla oli ollut joskus nuoruudessaan ehkäpä hyvinkin pitkällemenevää yhteyttä, kuiskailtiinpa toisinaan sellaistakin, että Artturi mukamas juuri olikin Saiman lapsen isä, mutta tästä ei ollut minkäänlaisia todisteita, eikä sitä Eevakaan uskonut. Sehän oli kaikin tavoin niin luonnotonta, varsinkin kun otti huomioon, ettei Saima lapsensa syntymän jälkeen ollut osoittanut pienoistakaan mielenkiintoa Artturia kohtaan, vielä vähemmin esittänyt hänelle isälle tulevia vaatimuksia. Oikeampaan mahtoivat osua ne, jotka arvelivat, että Kaarina tyttönen sai kiittää olemassaolostaan pappilassa niinä aikoina vistailleita kesävieraita.
Tänään oli todella ihana suvihetki, ensimmäinen kesäpäivä. Avaruus väreili auringon hehkusta, ja juuri kasvunsa alkuun ehtinyt luonto kylpi sen himertävässä valovuossa oman onnensa yltäkylläisyydestä uneksien. Lintuset lauloivat, ja hempeä tuuli häilähytti järven sinistä pintaa niinkuin rakastaja lemmikkinsä silkkivaippaa. Jotkut poikaset olivat jo uskaltautuneet uimaan, ja heidän huutonsa solui läpi värehtivän ilman pehmentyneenä, etäisyyteen vaimeten.
Eeva ja Saima työskentelivät yhdessä pellolla. He pehmittivät ja muokkasivat maata. Kuuma oli. Heidän kasvonsa hohtivat hiestävinä, mutta silmät loistivat kirkkaina, ja katsahtaessaan toisiinsa puhkesivat he tahtomattaankin hymyilemään. Heidän hampaansa hohtivat milteipä barbaarisen ihanina huulien punaista elämää vasten. He olivat suoraan maan sylistä puhjenneita, tuoreita ja mehukkaita rypälekasveja. Hiljainen tuuli hyväili heidän kypsyydestä riutuvaa varttaan, ja he näyttivät olevan yhtä maan väkevän hengen kanssa. Kuohkea multa pusertui heidän sormiensa välissä imeytyen hiestäviin huokosiin, tahrien kasvot ja käsivarret, mutta he vain nauttivat sen viileästä kosketuksesta. Vähin erin he molemmat kevensivät vaatetustaan. Loppujen lopuksi oli Saimalla enää jälellä hame ja ohut pusero, ei muuta, paitsi kengät jaloissa. Hänen rintansa puskivat läpikuumoittavaa verhoa vasten omaan mehukkuuteensa pakahtuvina hedelminä. Eeva vilkaisi niihin melkein säikähtäen; tuossa Saiman naisellisessa kukkeudessa oli hänestä jotakin eläimellistä, jopa rietasta, mikä pakotti hänet katsahtamaan kainostellen omia vastaavia muotojaan. Samalla hän kuitenkin tunsi itsekin suureksi kummastuksekseen paisuttavaa voimantuntoa; hän halusi ikäänkuin kohottaa rintansa entistä korkeammalle, antaa keuhkojensa täyttyä raikkaalla kevätilmalla, ja kuunnella, kuinka veri löi väkevänä ja piileviä mahdollisuuksia tulvillaan.
Saimakin näytti tuntevan jotakin samanlaista. Ainakin hän suoristi vartensa täjyillen yli hehkuvan maan ja etäisyydessä siintävän seljän, huokasi onnekkaana ja huudahti välittömästi: "Maailma on sittenkin ihana!" Eevakin heitti työnsä. Hän katsahti Saimaan voimatta vähäisestä mielenkarvaudestaan huolimatta pidättää esille pyrkivää hymyään. Saima oli tuossa ihastellessaan, posket hehkuen, silmät kaipauksen himmentäminä niinkuin suuri lapsi, jonka näkymätön voima oli työntänyt suoraan maan uumenista.
"Sinun pitäisi olla maanviljelijä!"
"Eikö totta? Sitä minun juuri pitäisi, rakastan multaa, tuulta, kukkia, kaikkea, mikä on maan kanssa yhteydessä. Kuolisin, jos minut eroitettaisiin kokonaan niistä."
"Sinä olet itsekin niinkuin maa."
Saima nauroi; hän vilkaisi kujeellisesti rintojaan sivellen toisella multaisella kädellään pehmeää käsivarttaan, nauroi uudestaan ja virkkoi vihdoin ääni lämpimänä: "Tiedätkö, joku on sanonut minulle ennenkin noin, juuri samoin sanoin ja samoin ilmein?" Katsahdettuaan taasen rintojaan hän naurahti pehmeästi kääntäen kasvonsa punehtuneina pois. Tämä omituinen käytös hämmensi ja kiusasi Eevaa, mutta samalla hän vaistosi, että tuossa Saiman välittömässä antautumisessa muisteloilleen piili jotakin suurta. Saima oli elämässään niin ehdoton ja kokonainen, hänessä ei näyttänyt olevan mitään kaksinaista eikä mitään epäröivää: hän kulki aina taholleen niinkuin tuuli yksinäisenä ja täyteläisenä. Kukahan oli sanonut Saimalle nuo sanat? Mieskö, joka heitti hänet yksikseen? Ehkäpä! Tai ehkä… Ja tässä Eeva yht'äkkiä omituisesti jäykistyi, samallakuin hänen sydämensä tuntui sulkeutuvan lasiseen kuoreen. Ehkäpä nuo sanat olivatkin Artturin suusta; nehän sopivat hänen tyyliinsä, ja hänhän oli aina valmis tuomaan ihailunsa julki?
Tällä hetkellä lipitteli paikalle Saiman Kaarina-tyttönen avojalkaisena, paljaspäin.
"Oletko jo ottanut kengät pois, senkin pentupahanen!" Saima huudahti naurahtaen. Sitten hän katsahti Eevaan kysyvästi. "Onkohan se liian varhaista?" Hän sanoi.
"Luulisin, ettei ainakaan näin päivällä", Eeva vastasi. "Maahan on jo lämmintä, siinä vaikka nukkuisi."
"Niin minustakin kyllä. Mutta ehkä olisi sittenkin varovaisinta pitää vielä kenkiä; keväällä saa niin helposti kaikenlaisia kuumetauteja."
Tyttönen katsahti arkaillen jalkoihinsa, painoi sitten kantapäänsä syvälle multaan jääden tuijottamaan äitiinsä vetoavasti ja sanoi huulet mutrussa: "Kaikki ovat jo avojaloin!"
"Vai kaikki! Emmehän mekään ole!"
"Tehän olettekin jo aikuisia, minä tarkoitan: kaikki lapset ovat."
"Niinkö, ja ketä lapsia sinä olet sitten nähnyt avojaloin?"
Tyttö hymyili epäröiden, mutta huudahti piankin äänessä hiukkasen uhmaa: "Minä vain arvaan!"
Saima katsoi Eevaan naurusilmin. "Kuule tuota neitsykäistä! Lakkaamatta hän arvaa, mitä toiset tekevät, ja tahtoo tehdä samoin."
"Ainahan nainen haluaa samaa, mitä huomaa jonkun toisenkin haluavan: se on naisen luonto."
"No, tyttöseni, puolisen tuntia saat olla avojaloin, mutta elleivät kengät senjälkeen ilmaannu näkyviin, niin syön sinut!" Näin sanoen Saima tempasi vastustelevan lapsen voimakkaisiin käsivarsiinsa ja suuteli tämän nyrpeilevää suuta. "Tulin hakemaan teitä kahville", tyttö ähisi koettaen rimpuilla irti äitinsä otteesta. Saima näytti kuitenkin yhä vain yltyvän lapsensa vastarinnasta, ja hän suuteli tätä uudelleen. Tyttö ilmeisesti häpeili kohtausta, ja päästyään vihdoinkin vapaaksi hän katsahti Eevaan posket punaisina ja huudahti vihaisesti: "Äiti on hassu!" Sitten hän lähti juosta piipertämään pihamaata kohti valkeat kintut auringossa välkehtien. Molemmat naiset astuivat hänen peräänsä.
"Et voi käsittää, kuinka paljon huolta minulla on tuosta yhdestä lapsukaisesta. Mutta enpä luopuisi hänestä sittenkään, en, vaikka saisin maailman kaikki kullat." Saima tähyisi Kaarinan pientä, etääntyvää olemusta, joka oli niinkuin hento kukka maan mustalla povella, silmissä tumma, lämmin hohde. Jostakin syystä Eeva tällä hetkellä tunsi kadehtivansa Saimaa. Tämä mahtoi olla sittenkin onnellinen.
Juotuaan kahvinsa he ryhtyivät laatimaan penkkejä, sitten he kylvivät ja kastelivat. Ja kaiken aikaa paistoi aurinko, ja kaiken aikaa liversi leivo, ja kaiken aikaa hyväili pehmeä tuuli heidän kuumaa ruumistaan. Eevakin oli niinkuin vapautunut arkisesta taakastaan, ja Saima suorastaan säteili riemusta. Pitkien talvisten työpäivien jälkeen louskuttavien kangaspuiden äärellä oli tämä kesäinen hetki raikkaassa ulkoilmassa hänelle todellinen ilonlähde, josta hän ei väsynyt ammentamasta. Hänen terve ruumiinsa uhkui hedelmällistä kukkeuttaan, ja hän näytti erittävän ympärilleen oman viehättävän ilmapiirinsä.
"Tällä hetkellä kammoan kangaspuita", hän sanoi yht'äkkiä terävästi. Ja kun Eeva ei vastannut mitään, lisäsi hän hetkisen kuluttua: "Ihminen on vanki, kurja orja. Ajattelehan, miljoonat ja taas miljoonat istuvat tälläkin jumalaisella hetkellä koneidensa äärellä; päivä menee, toinen tulee, ja he tuskin tietävät sitä. Tulee talvi lumipyryineen, tulee kesä linnunlauluineen ja auringonpaisteineen, mutta mitä tietävät he tästäkään! Luonto on heille jotakin toisarvoista, sillä heidän käskijänään on nälkä, eikä se pohatta tyydy helisevään vaskeen."
Hän kohotti uhmaten vartalonsa ja katsoi Eevaa silmät oudosti hehkuen. "Toisinansa minä vihaan maailmaa - ja ihmistä. Kaikki täällä on kyllä kaunista pinnalta, niin ihmeen kaunista, että se panee helposti pään pyörälle hullaannuttavalla ihanuudellaan, mutta mitä auttaa meitä tämä hekumallinen koreus? Onko se muuta kuin kiiltävä koru, jolla lahjotaan nälkäisenä itkevää lasta? Sanohan minulle, sinä, jolla pitäisi olla vastaus kaikkeen, onko se pelkästään kaunis naamari, jolla peitetään elämän taudeista saastaiset kasvot?" Jotakin pilkallista ja kovaa hakeutui hänen kasvoilleen, ja Eeva käsitti, että tuo ilme oli sen ankaran taistelun seurausta, jota yksinäinen naisihminen sai käydä jokaisesta leipäpalastaan. Tuossa oli nyt toinen Saima, ponnistelujen terästämä, vastoinkäymisten katkeroittama proletaari.
Kuinka äkillisesti ja yllättäen tämä Saiman toinen puoli paljastuikaan, ja millä kiivaalla alttiudella hän toikaan ajatuksensa esiin! Tässä sanonnan intohimoisuudessa oli Eevasta taaskin jotain niin vastenmielistä, että se kahlitsi hänen oman kielensä joten hänen oli mahdoton vastata mitään. Oikeastaan hän sisimmässään oli samaa mieltä kuin Saimakin, mutta tuo Saiman "sinä, jolla pitäisi olla vastaus kaikkeen" loukkasi ja ärsytti häntä. Hän katsoi Saimaa kylmin silmin, ja taaskin hän tahtomattaan huomasi, kuinka tämän rinnat työntyivät ohuen verhon takana uhmaavina ja itsepäisinä, pienet nänninnyppylät kohollaan. Saima oli luontoa, elävää, hedelmällistä; hänen olisi pitänyt saada kasvaa sinisen taivaan alla huolista tietämättä.
Kenties Saima vaistosi Eevan ajatukset, tai kenties hän vain oletti niiden todenmukaisen kulun, joka tapauksessa hän lisäsi kuin selitykseksi: "Älä luule, että minä yksin omaa kohtaloani suren! Vaikka suren minä kyllä sitäkin, mutta paljon enempi minä suren lukemattomien muiden kohtaloa. Maailma on tulvillaan onnettomia; ja mitä yhdestä sukupolvesta! Tulee yhä uusia ja uusia ja sama järjetön taistelu leipäpalasta jatkuu."
Mitä osasi Eeva tähän vastata? Itsekin hän tunsi sisimmässään elämisen raskauden; kaikki oleminen oli usein hänestäkin vain kavalaa pelosta, vääryyttä, joka peitteli jotakin ehkä vieläkin suurempaa vääryyttä. Mutta sanoa se noin yht'äkkiä ja tuollaisella äänenpainolla, siinä oli hänen mielestään jotakin miltei sairaalloista. Hänhän oli tottunut siihen ajatukseen, että ihmisen piti aina ja kaikkialla ohjata ja hillitä luontaisia halujaan ja taipumuksiaan. Saima sitä vastoin näytti seuraavan verensä ääntä vapaana ja rentonaan, ikäänkuin hän olisi ollut villi eläin taikka rönsyilevä, vehmasvartinen kasvi. Tosin Eeva ei ollut varma omasta itsestäänkään, kukapa takasi, etteikö hänkin vain seurannut omia luontaisia viettejään. Mistäpä muustakaan johtui hänen vastenmielisyytensä Saimaa kohtaan; olihan Saima varmasti parempi kuin moni muu, jota hän voi sietää olematta ainaisesti varuillaan.
Vielä hetkisen viipyi synkkyys Saiman silmissä, sitten se haipui yht'äkkiä ja odottamatta niinkuin oli tullutkin. Pilvi oli vain purjehtinut auringon yli. Saima hymyili ojennellen käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vihannoivan maan lämpimään syliinsä. "Ihana päivä tosiaankin", hän sanoi naurahtaen melkein hämillään. "Tällaisena hetkenä tuntee aina, että ihmiseltä puuttuu jotakin. Mitä kauniimpi päivä, sitä suurempi kaipaus; tuntee, että nuo kalliit, korvaamattomat minuutit kuluvat hukkaan, ja että niitä pitäisi paremmin hyväkseen käyttää. Joutuu tahtomattaankin syyttämään itseään ja kohtaloaan." Tässä Saima pysähtyi katsoen Eevaa silmissä kujeellinen veitikka. "Tiedätkö Eevaseni, sinä, joka olet viettänyt niin sievää, puhdasta elämää, mitä ihminen silloin kaipaa?" Sitten hän nauroi ärsyttävästi ja jatkoi: "Ethän sinä uskaltaisi sitä sanoakaan, vaikka tietäisitkin! Yksinkertaisesti vain toista sukupuolta; me kaipaamme miestä!" Hän nauroi yhä. Ilma värisi ja soi, ja lintusten laulu oli raikasta ja elävää. Eeva näki Saiman solakan varren kimpoavan maasta mehukasvartisena kasvina, ja hän huomasi tämän kaulan pehmeän kaaren ja poven vehmaan uhkeuden. Ehkäpä Saima puhuikin totta? Eeva käänsi kasvonsa sivuun tietämättä mitä sanoa, ja hän tunsi poskiensa kuumenevan. Kanojen kaakatus kantautui pihamaalta etäisyyden vaimentamana, ja lapsien iloinen mekastus hukkui taivaan rantamien haipuvaan sineen. Mutta mökkien hämyisen harmauden ylle oli kaatunut pilvi kultaista valohärmää.
Seuraavana päivänä sateli. Illalla tihnun jo lakattua, ilmestyi Saima odottamatta Tulimaahan.
"Lähdin ikävissäni. Oli niin hämyinen, surullinen ilta", Saima sanoi välittömästi. "Heitin tytön äitini huostaan, vaikka mielellään hänkin olisi tullut. On hauskempi rupatella, kun ei ole pikku korvia kuuntelemassa." Eeva vei hänet kammariinsa. Avoimesta ikkunasta tulvi huoneeseen sateen puhdistama kevätilma; pihkaiset lehtisilmut olivat auenneet, ja hempeä tuoksu täytti neitsytkammion raskaana ja kiihdyttävänä. Pilvien lomitse paistoi sini raukeana ja ikäänkuin omaa puhtauttaan ihmetellen. Saiman silmät hohtivat tummina, mutta niiden pinnalla välkehti jotakin miltei eläimellistä eloisuutta. "Aah, kuinka tuo maailma tuoksuu", hän sanoi. Sitten hän näki raamatun Eevan pöydällä ja hymyili, ei pilkallisesti, ei yliolkaisesti, mutta kuitenkin ikäänkuin säälien. "Luetko tätä?", hän kysyi. "Luen", vastasi Eeva yks'kantaan. "Minäkin olen joskus lukenut. Sen itämainen väritys viehättää minua; näen kirkkaat päivät ja sametinpehmeät yöt, kuulen aasien valittavan huudon." Saiman silmät hohtivat entistä tummempina, ja Eeva ihmetteli hänen poskiensa helakkaa punaa.
"Mutta kylläpä tuo ilma tuoksuukin!" Huokasi Saima toistamiseen.
"Suljenko ikkunan?" Eeva kysyi.
"Ei, eihän toki!" Ja Saima nauroi omituisen pehmeästi. "Tällaisena iltana ihminen palaa pohjiaan myöten. Ei voi olla alallaan, vaatteet kiristävät, kaikki painaa, tukahuttaa, haluaisi mennä, mennä…" Saima nauroi taas. Hänen äänensä oli osa illan henkeä; se sulautui yhteen ilman tuoksun kanssa muodostaen lämpimän, kummasti kiehtovan kokonaisuuden. Eevankin olemuksessa jotakin järkkyi, ja hänen kuiva asiallisuutensa alkoi kadota. Mutta Saiman peittelemätön aistillisuus loukkasi ja nöyryytti hänen sisintään. Hän ei kerta kaikkiaan voinut olla oma itsensä tämän läheisyydessä. Kylmällä huomaavaisuudellaan, sanojensa niukalla karuudella, tahtoi hän pidellä itseään etäällä tuosta naisesta, joka suorastaan imi ihmistä vastustamattomasti puoleensa. Hänestä tuntui, että Saima voisi vallata hänetkin väkevällä lumollaan, jos hän vain antaisi sen tapahtua. Hän olisi vanki, kiinni käsistä ja jaloista, ja Saima saisi ohjata häntä mielensä mukaan. Ei, ei! Saima oli vaarallinen noita, pakko oli pysytellä hänestä erillään.
Kaiken aikaa Eeva myös vaistosi, että Saiman käynnillä oli tarkoitus, eikä Eeva salannut itseltään sitäkään, mikä tämä tarkoitus oli. Tietenkin eräänlainen tutkimusretki, varmaankin Saima halusi udella yhtä ja toista hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Oikeastaan Eeva oli jo eilen odottanut hämäriä viittailuja, kentiespä peitettyjä kysymyksiäkin, mutta ihme kyllä, ei Saima ollut tehnyt pienimpiäkään yrityksiä siihen suuntaan. Tai ehkäpä tuo avomielinen aistillisuus, tuo hiukan omituinen puhelu ja nuo kuumat naurahdukset, ehkäpä ne pyrkivätkin samaan päämäärään. Yht'äkkiä Eevasta tuntui, ettei hän saattanut luottaa Saimaan lainkaan, vaan että hänen oli pakko epäillä tämän vähäisintäkin elettä, ilmettä, vainuten salaisia kysymyksiä yksinkertaisimmastakin lauseparresta.
Saima kurkoitti puolen ruumiistaan ulos avoimesta ikkunasta ja haroi paljain käsivarsin ilmaa yrittäen tarttua tuomen etäiseen lehvään. Sormiensa päillä hän sai kuin saikin oksasta kiinni, ja märkä kosteus valui hänen punertavaa ihoaan pitkin alas kainalokuoppiin, joiden tumma karva loisti hiestävänä. Saatuaan taitetuksi pienen pisaroista kimaltelevan verson hän vei sen hellästi kasvoilleen ja veti keuhkonsa ilmaa täyteen. Eeva näki hänen rintojensa kohoavan, kohoavan, niin että ne näyttivät kimpoavan kauas ahdistavasta suojastaan.
"Miksi sinulla ei ole täällä mitään maljakoita, ei mitään kukkia?" Saima kysyi katsellen etsien ympärilleen. "Etkö pidä niistä?"
"Minäkö? Tänne ne juuri sopivatkin, tuovat eloa, iloa. Mutta sitähän sinä kai pelkäätkin."
Eeva tunsi katkeran pistoksen. Miksi Saima aina viittaili hänen mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa, niinkuin ne todella olisivat olleet yksin hänen, kuuluen hänen luonteeseensa, vaikka hän kyllä tiesi, että ne olivat yhteisiä hänelle ja koko perheelle, koko sille elämänsuunnalle, jonka edustajaksi olosuhteet olivat hänetkin asettaneet? Saima sanoi tuon kaiken, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä korkeammaksi olioksi, joka katseli alas maahan.
Tuskallinen ahdistus jatkui Eevan sydänalla. Tämä äkillinen mielentila hämmensi ja hävetti häntä. Samalla hän tajusi, vaikka ei päästänytkään sitä täyteen tietoisuuteen, että tämä sisäinen paine oli vain ikävää, polttavaa halua yhteen määrättyyn henkilöön, jonka kuvan hän näki edessään, jos vain tahtoi antaa mielikuvitukselleen täyden vallan. Artturia, vain Artturia hän rakasti! Yht'äkkiä hänen täytyi myöntää se itselleen, ja omituista, hänet yllätti pakottava halu sanoa se tuolle naiselle, tuolle kilpailijalle. Hän tunsi ikävänsä kasvavan hurmioksi, koko ruumiin valtaavaksi autuaalliseksi paloksi: se vyöryi hänen lävitseen niinkuin kuumia laineitaan loiskutteleva, kesäinen meri.
Eevan kämmenpohjat hikosivat. Jonkinlaisen hämyisen harmauden keskellä paloivat Saiman silmät tummina roihuavaa liekkiä, ja hänen tukkansa ruskeilla laineilla hyppelehti yön pehmeä kimallus. Taaskin Eeva tunsi käsittämätöntä halua vetää Artturi puheeksi: nyt hänen kaipaukselleen piti tulla jotakin ulkonaista muotoakin, sen piti pukeutua edes sanoiksi, ilmeiksi, eleiksi, muutenhan se oli kammottava luonnottomassa voimassaan ja näennäisessä aineettomuudessaan. Se oli eläimellistä alastomassa aistillisuudessaan, mutta sittenkin, Herra sen tietää, se oli niin harrasta ja pyhää, ettei sitä saattanut pitää pahana: se oli väkevää hurmiota, joka kohotti hänet hetki hetkeltä yhä korkeammalle.
"Sinä olet varmaankin rakastunut?" Saiman silmät näyttivät supistuvan, niiden tumma hohde keskittyi tuokioksi loistavaksi kipunaksi, sitten tuo kipuna jälleen sammui, silmät laajenivat, ja niiden ilme oli hellä ja hyvä.
"Olen", vastasi Eeva yksinkertaisesti, mutta hänen muu olemuksensa toisti tuon saman sanan lukemattomin eri merkein, niin että Saimasta tuntui, kuin koko tuoksuva huone olisi ollut yhtä ainoaa rakkaudentäyteistä huutoa: "Olen!" Hän hymyili, ja Eevakin hymyili. Mutta jokin ylikäymätön este näytti kaihtavan heidän silmiensä portteja, ja kumpikin aavisti, että se oli tietoisuus miehestä, jonka nimeä he eivät olleet vielä lausuneet.
Etusivu
